Kahden päivän kuvat

Eilen oli liian kiire kuvien lisäilyyn. Kuvasatona kuitenkin Zora ja kullerot.

Huonoluminen talvi ja varhainen kevät ovat rankaisseet ankarasti osaa puutarhakasveista. Mutta Lapin maakuntakukka kullero ei ole moksiskaan. Se on suosikkejani ja kesti kauan saada se asettumaan kukkapankkiini, joten olen iloinen. Se on paikalla jossa se saa levitä niin paljon kuin tahtoo.

Ostin edellisessä miitissä Pihlajakodolta Dollfie Dreamin alusasusetin ja kaksi silmäparia. Aluspaidan sisään mahtuisi povekkaampikin Dollfie Dream, se vähän roikkuu litteäpovisen Yukin yllä.

Nämä silmät olivat loisto-ostos! Yukilla on heti tasapainoisempi ilme kun silmät ovat levolliset.
Tällä moldilla on DD.ksi aika pieni silmäaukko ja nämäkin silmät saisivat ehkä olla millin pienemmät pupillin osalta? Minusta olisi mukavaa jos silmässä näkyisi hiukan valkuaistakin.

Taas nähtiin että missä nätti tyttö esittelee alusvaatteitaan, sinne ilmestyy kaikenlaisia setämiehiä epämääräisin aikein.
Siirry pois Yukin jalkaterien päältä Iippa!

Markkinalakritsia

Ehdin syödä markkinalakritsista puolet ennnkuin keksin että niistä saisi kivan kuvan.

Markkinoilta löytyi myös kivat pelavaiset hellehousut. Toivottavasti jossakin välissä tulisi taas kelejä käyttääkkin niitä. Näihin nipin napin plusan puolella oleviin keleihin ei oikein tahdo näin kesäkuussa tottua. Tahdon riisua villasukat!

Vallisaaressa

Siitä pitäen kun Vallisaaren avaamisesta yleisölle alettiin puhua, olen haaveillut käynnistä siellä.

Vallisaari on Helsingin ulkopuolella Suomenlinnan kupeessa sijaitseva pikkusaari joka on ollut sotilasalueena vuosisadat. 90-luvun puolivälissä saarelta poistui viimeinen pysyvä asutus minkä jälkeen se on saanut elää omissa oloissaan, kehittyen poikkeukselliseksi luontoparatiisiksi jossa tavataan useita muutalla hyvin harvinaisia lajeja.

Vanhana Venäjän vallan aikaisena sotilaslinnoituksena alueen rakennuskanta on ainutkertaista. Linnoituksista ja valleista on vielä varsin paljon näkyvissä.

Eikä kyseessä ole mikään muinaisalue. Täällä on sodittu ja surmattu taisteluissa sekä teloituksissa sen jälkeen ihmisiä niinkin myöhään kuin 1906 Venäjän vallankumouksen aikaan.

Nykyään alue on lähinnä maisemiltaan poikkeuksellisen jännittävä kasvi- ja eläinparatiisi. Alueella tavataan erityisen runsas lepakkokanta ja toivon, että jatkossa saarelle tullaan järjestämään yöretkiä.

Vallisaaressa liikkuminen on hyvin tarkoin rajoitettua. Poikkeuksellinen jäkälikkö on arkaa ja alue on kaikkea muuta kuin turvallinen. Yhdessä kuukaudessa uudesta retkeilypaikasta innostuneet Helsinkiläiset liki tuhosivat alueen paikkoja rymytessään, joten nykyään merkityiltä reiteiltä ja yhteisiltä poluilta ei saa poistua. Koirat pidetään kytkettyinä.

Kävimme saarella pahana päivänä jolloin myrsky oli nousemassa ja tuuli kovaa. Emme siis päässeet näkemään perhospaljoutta. Hieman pidemmällä kesän lopulla voisi kukkienkin kukinta olla näyttävämpää. Kaikki notkot pursuvat villiruusuja ja voin kuvitella, miltä saari niiden kukkiessa tuoksuu.

Kukki siellä nytkin paljon kaikenlaista. Onhan epätavallisen varhainen kesä. Mutta suurin osa oli tuttuja lajeja.

Kauan ennen kuin mitään Helsinkiin viittaavaa oli olemassakaan, kävivät merenkulkijat hakemassa puhdasta juomavettä tästä lammesta saaren keskeltä. Lammessa oli uimala saaren kukoistusaikaan 50-luvulla. Nykyään uiminen on kielletty koska lammen pohja on niin törkyinen että siellä on takertumisvaara. Ehkä joskus lampi saadaan vielä siivottua uimakelpoiseksi?

Bunkkerit, ammuskuilut ja vallitukset ovat uponneet viehättävästi osaksi maisemaa. Minun silmääni ne ovat kauniita.

Sotilaiden ja muiden kulkijoiden nimikirjoituksia 20-luvulta, 70-luvulta ja vaikka mistä.

Pohjolan Gibraltar. Helsinki on mereltä päin tulevaa uhkaa ajatellen helposti puolustettavissa.

Hei vain kivikuorma!

Vallisaari on oikeasti vaarallinen paikka satunnaiselle samoojalle. Yhä vieläkin sen maaperä tursuu tämän onnettomuuden ympäriinsä lennättämää ryönää ja mahdollisesti räjähtämättömiä ammuksia.
Yllä olevista kuvista näkee, kuinka leveä on salmi joka yli Paula Toivonkoski saaren palaessa ja räjähdellessä pakenijoita kuljetti. Matka ei ole pitkä mutta on se uiden varsin pitkä!

Jonkin verran luolia ja linnoituksen huoneita on jätetty auki tutustuttaviksi. Reitit ovat hyvin jyrkkiä ja kaikki paikat ovat sammaloituneita. Kosteammalla kelillä pitää todella tietää mihin astuu. Tämä ei ole niitä paikkoja missä lasketaan lapsiryhmät juoksemaan keskenään.

Huimimpien näköalojen ääreen on järjestetty pääsy. Tässä Helsinki Suomenlinnan yli katsottuna.

Näihin pyökkeihin hirtettiin päätön eversti joka yhä kummittelee saarella. Jos hän menetti päänsä hirttämiseen, täytyi käytössä olla tosi ohuen köyden... Koska rikoksen lajia ei kerrota, voisi syy päättömyyteen myös olla jokun halu varmistua että teloitus todella oli lopullinen. Opaskartat eivät puuttuneet yksityiskohtiin jotka tietysti jäivät minua vaivaamaan.

Alueen puusto on iänkaikkisen vanhaa ja kuljin suuren osan matkasta pää vinossa ylöspäin lepakoiden tai lintuharvinaisuuksien toivossa. Tuolla voisi elää liito-oraviakin kenenkään tietämättä. Mäyrä siellä kuulemma ainakin asuu, samoin pöllöjä.

Huono keli on hieno asia. Saimme kierrellä aika omin nokkinemme kenenkään häiritsemättä ja pysähtyä ottamaan nukkekuvia ilman taustalle tunkevia muita turisteja.

Kun jokaisen sallitun polun ja näköalapaikan koluaa, saa käveltyä vajaat kuusi kilometriä vaihtelevaa maastoa. Hyvä lenkki! Sen jälkeen kannattaa poiketa Vallisaaren Vohvelikahvilassa joka pitää toistaiseksi ainakin majaa tässä purjealuksessa. Heidän vuohenjuusto-parsavohvelinsa vie kielen mennessään ja aluksen kahvilaan saa ottaa koirat mukaan. Kannella on jopa vesikuppi nelijalkaisia vieraita varten.

Kuvat jäivät vähän tummiksi. Keli oli sangen synkkä. Mutta mitään ei satanut ja keli karkotti suurimman osan muista retkeilijöistä, joten en moiti.
Huomenna taas kuvien suhteen paluu arkeen.

Hyvää syntymäpäivää Madeline Hatter

Tänään on kuulemma Madeline Hatterin syntymäpäivä. Paljon onnea sekä reilusti kakkua!

Tyyntä hetkittäin.

Kohti horisonttia.

Missä Ihmemaan tytöt liikkuvat, siellä tietää että ristiturvat ovat jossakin lähistöllä.

Loukussa.

Pulpettinaapurit 2

Tänään oli kirjojen päivä. Ensin löysin kirjakaupasta aarteita (jotka unohdin valokuvata, ehkä huomenna sitten?) ja ruokakaupassa odotti riemukas yllätys kun Pulpettinaapurit 2 oli ilmestynyt.

Kakkososan myötä tämä sarja on noussut tällä hetkellä julkaistavien suomimangojen suosikikseni. Ok, Valkoinen Noita on yhä kesken mutta sitä ei nyt lasketa.

Kun kuulin sarjasta ensimmäistä kertaa, en ajatellut sen kiinnostavan itseäni vaikka ajattelinkin miten kivaa on, että tällaisesta hienovaraisemmastakin huumorista tehdään sarjakuvaa. Mutta toisin kävi.

Sarja on hyvin simppeli. Täysin vuorosanoja vailla oleva poika puuhailee omiaan luokassa oppituntien aikana ja hänen vieressään istuva hikipinkotyttö reagoi tekemiseen. Tai yrittää parhaansa mukaan olla reagoimatta. Kaikki huumori syntyy tästä ja se toimii joka kerta. En käsitä miten mutta niin vain tapahtuu. Rakastan tätä.

Päähenkilötyttö Rumi Yokoi on omasta mielestään fiksu ja kaiken pelleilyn yläpuolella, mutta hänellä on valtaisa mielikuvitus joka saa hänet näkemään Seki-pojan puuhasteluissa elämää suurempaa draamaa jota Seki itse tuskin on tarkoittanutkaan.

Kakkososassa nämä kaksi alkavat muutenkin kommunikoida enemmän ja Yokoi päätyy välillä hyvinkin aktiivisesti puuttumaan tarinoiden kulkuun. Sarja jatkuu käsittääkseni Japanissa yhä ja odotan suuresti, kehittyykö näiden kahden suhde ikinä siihen pisteeseen, että muuten kyllä hyvin ilmeikäs Seki puhuisi?

Kakkososassa muutamat muut luokkatoverit alkavat reagoida myös siihen, mitä luokan perällä tapahtuu. Tosin täysin väärin johtopäätöksin.

Yokoin tilanteessa on jotakin niin helposti myötäelettävää. Meillä kaikilla on ympärillämme ärsyttäviä ihmisiä joiden toimiin puuttumisesta seuraa vain stressaavia sekaannuksia. Pitäisi myös itse olla vetämättä hätäisiä johtopäätöksiä mistään. Mutta minkäpä ihmisluonteelle mahtaa.

Kustantaja pelotteli, että sarjaa julkaistaisiin vain kolme ensimmäistä osaa. Toivon hartaasti että lukijat löytävät Pulpettinaapurit jotta suomeksi saadaan koko sarja. Pelkään kyllä kuitenkin että sarjan huumori on liian hienovaraista jotta se saisi kylliksi huomiota. Minusta tuntuu aina että kustantajat suosivat kohtuuttomasti sitä lukijakuntaa, joka tahtoo toimintamättöä tai zombieapokalypseja. Kun kerrankin julkaistaan jotakin muuta niin toivoisin sen jatkuvan.

Arashi ja poniraasku

Päivän kuvattavana Arashi joka sointui niin hyvin tiiliseinään.

Sääli että kuvauspaikka ei ollut kovin rauhallinen eikä minulla ollut aikaa etsiä vastaavaa intiimimpää. Ei tullut otettua montaakaan kuvaa.

Kirpparilta samalla reissulla löytyi pahasti kärsinyt G2-poni. Reppanaa on pureksittu, siinä on tussilla tehtyjä nimikirjaimia ja kimalleliimalla tehty kampaus. Silmätimantitkin on onnistuttu tuhoamaan viimeisen päälle.
Yritän saada ainakin jouhet pelastettua. Säälitti reppana niin, että oli pakko ostaa se. Hintakin oli huimat 40 senttiä.

Samalla kirpparilla olisi ollut yksi pitkä mangasarja liki kokonaisuudessaan. Siis sellainen jota minulla ei vielä ole. Mutta mietityttää kiinnostaako se ylipäätäänkään minua kylliksi jotta hankkisi yli hyllymetrin tilaa vievän sarjan itselleni? Tarkoitus kuitenkaan ei ole hankkia kokoelmaan kaikkea julkaistua suomimangaa. Jos hinta olisi ollut huikean edullinen olisin ehkä sortunut, mutta nyt miltei 2 euroa per pokkari oli hintsun liikaa pelkästä ehkä kiinnostavasta sarjasta per osa. Mitä pidempi sarja, sitä huokeampi sen pitää olla jotta sen hannoisi hankkia koko sarja kerralla.

Linnet Jämsän koiranäyttelyssä

Sorry, otsikko hämää. Luvassa ei ole koirakuvia edes maistiaisten vertaa. Jämsässä satoi ämmiä äkeet selässä, tuuli kovasti ja lämpötila oli parahultaiset +5. Minulla oli talvitamineet ja palelin silti. Onneksi olin vain turistina.

Linnet raviradan katsomossa. Tuuli liikaa että nukkea olisi saanut aseteltua mihinkään, mistä koirat olisi saanut nätimmin taustalle.

Ystäväni tuontinarttu Elvi. Oli niin kylmä että sain otettua kolme kuvaa ja kameran akku tyhjeni. Taas nähtiin että Suomen kesä on ehkä vähäluminen mutta ei kuitenkaan lumeton.

Hukkareissu ei silti ollut vaikka kylmä olikin. Ostin nimittäin reissusta uuden ratsastuskypärän erittäin kilpailukykyiseen hintaan. Minun on pitänyt hankkia se jo kauan ja nyt tuli kyllä hyvä diili kohdalle.
Ratsastuskypärästandardointi muuttui vuoden alussa ja nyt kaikki kilpailevat tarvitse uudenlaisen standardileiman kypäränsä sisään. Vaikka itse tuotteet eivät ole muuttuneet mihinkään, kilpailijoiden on sääntöjä noudattaakseen pakko hankkia uudet kypärät. Mistä tietty seuraa että vanhat, leimaamattomat mallit myydään pilkkahintaan meille, joita pään suojaaminen kiinnostaa enemmän kuin se, onko kypärässä vanhat vai uudet turvallisuusmerkinnät.
Kypärä on ratsastajan tärkein turvaväline, mutta sen elinikä ei välttämättä ole pitkä. Se pitää vaihtaa joka tällin jälkeen uuteen, sillä pintajännitys katoaa sen myötä eikä kypärä enää suojaa. Siksi on aina ilahduttavaa saada käsiinsä huippumerkki sopuhintaan. Jos ja kun sille jotakin sattuu, pää pysyy ehjänä eikä menetys taloudellisestikaan tunnu pahalta.