Mangamutinoita (Saattaa sisältää spoilausta)

Siitä on pitkä aika kun olen viimeksi blogissa jorissut kirjallisuudesta. Joten korjataan tilanne ainakin sarjakuvataiteen osalta.

Viime aikoina kirppareilta on nimittäin löytynyt mangaa isompina satseina. Ja mikäs keräilijää enemmän ilahduttaisi?

Sitäpaitsi olen lukijana ongelmakäyttäjä jolle mikään ei riitä. Yksi pokkarillinen saa minut vaan turhautumaan ja inhoan sydämeni pohjasta niitä kahden kuukauden odotusjaksoja vasta julkaisussa olevien sarjojen osien välillä. Se on ihan puhdasta kiusantekoa! Tyypillistä on että ahmaisen pokkarin niiltä istuviltani, joskus jo autossa kaupan parkkipaikalla ja olen sitten äkäinen kun enempää ei ole tarjolla.

Tietenkään kaikki sarjat eivät kestä putkeen lukemista. Tuo Gentleman´s Alliance hyvänä esimerkkinä. "Ikuisesti" jatkuvaksi tehty sohjosarja kierrättää jo valmiiksi hiukan haperoa juontaan tarkoituksena viihdyttää sarjakuvalehden ostajia joilla tuskin on mitään muistikuvaa edellisen jakson tapahtumista ja joille siksi on pakkokin syöttää samat tunnemyrskyt moneen kertaan.
En ehkä muutenkaan koe kuuluvani sarjan kohderyhmään, mutta taide on mukiinmenevää ja romanssi nyt aina romanssi.

Karinin löytymisestä olin erityisen iloinen, vaikka saituuttani ostinkin vain sarjan loppupuolikkaan. Alkuosan kun olen jo joskus kirjastosta lukenut. Silloin en sarjasta erityisemmin perustanut, mutta kun sarja sitten myöhemmin tuli kirpparilla vastaan, minua harmitti että en voinut sitä silloin hankkia. Hinta oli silloin minulle liikaa. Joten nyt kun sen uudestaan kohtasin, otin mukaani. Tällä lukukerralla pidin sarjasta ihan kohtuullisen paljon.

Yotsuboihin törmääminen paljasti puutteen: olen lukenut näitä osan kirjastosta ja hankkinut numeron sieltä, toisen täältä. Muistan kyllä mitkä olen jo lukenut, mutta en kuollaksenikaan sitä mitkä oikeasti omistan. En uskaltanut ostaa kuin ne, joita en varmasti ollut aiemmin edes nähnyt ja harmittaa niiden takia jotka olisin voinut hankkia omaksikin mutta jotka olen lukenut kirjastosta. Seuraavan joutilaan sadepäivän ohjelmana on luetteloida jo omistuksessa olevat mangat ja pitää jatkossa mukana listaa niistä.
(Urakasta on tulossa tuskainen sillä kirjoja on täällä talossa kaikkialla ja kaikki aihealueet sekaisin.Olen vältellyt siitä syystä mangojeni kirjanpidon aloittamista :P)

Mutta puhutaan hiukan uudestakin mangasta kun aiheeseen päästiin. Olin vähän varautunut Titaanien Sodan suhteen, sillä vaikka pidin animesta, tällaiset ällötappelusarjat eivät yleensä minun juttuni ole. Mutta olinpa väärässä!

Tykkään mangasta paljon. Jopa aika tavalla enemmän kuin animesta. Ok, osasyynä voi olla surkea englanninkielentaitoni jonka takia joudun monessa kohtaa arvailemaan mitä tapahtuu ja juoneen jää kiusallisia aukkoja.
Mutta suurin syy miksi ihastuin mangaan on taide. Juuri se ruma ja parjattu. Se on minusta aivan mahtavaa! Rehellistä ja liikkeen tuntuista. Olen päässyt joskus lukemaan rintamalla juoksuhaudoissa piirrettyjä sarjakuvia ja niissä on paljon samaa kuin Isayaman piirroksissa. Aivan kuin mangaka piirtäisi teostaan samalla tilanteessa eläen. Siinä on jotakin hyvin puhdasta joka katoaa kun tekniikka kehittyy ja tyylistä tulee viimeistellympi. Toivon että Isayama ei hukkaa kykyään piirtää liikettä kehittymisensä myötä.

Nyt sitten siirrytään siihen mikä jollekulle voi olla spoilausta tarinan suhteen. Mutta koska minä katson että asia kuuluu jo ennalta jokaisen suomalaisen yleissivistykseen, aion kuitenkin aiheesta kirjoittaa. Mutta jos Talvisota ja Kollaan taistelut ovat sinulle ihan vieras juttu, jätä loppuosa lukematta.

Kun kuulin että aiotaan julkaista manga jossa Simo Häyhä on nainen, olin vihainen. Parin vuoden takainen manga Finlandia ja sen suomikuva tulivat ikävästi mieleen. Sitten muistin että Finlandia kuvasi myös japanilaisen päähenkilönsä lähinnä imbesilliksi ja ajattelin etten voi antaa yhden huonon suomimangan leimata perässään tulevia.

Hyvä niin. Sillä harvoin olen lukenut paitsi näin viihdyttävää mangaa, myöskään näin viihdyttävää sotaromaania. Ja minä olen lukenut niitä aikoinaan PALJON. Perun tässä julkisesti kaiken pahan mitä olen sanonut tai ajatellut Valkoisesta Noidasta.

Ensinäkin: Tarina on toki fiktiivinen mutta montaakaan virhettä en siitä löytänyt. Kansallisuuksista tai edes Toisesta Mailmansodasta ei puhuta, on vain pieni valtio puolustamassa rajojaan ylivoimaista vihollista vastaan. Pikkuvihjeenä toki Simon tukassa on suomenlippupinni ja vihulaisen asepukujen vöistä voi bongata punatähtiä.
Yksityiskohdat ovat muutenkin oikein. Suomen sotilaiden asepuvut on piirretty upseerien arvomerkkejä myöten kohtuullisen tarkasti ja Simon ase, legendaarinen pystykorva eli jalkaväenkivääri M/27 on piirretty ihan tunnistettavaksi.
Ihastuttava yksityiskohta harrastajalle on, että Simon käyttämä pystykorva on todella juuri sellainen mitä Simo Häyhä oikeastikin käytti. Eli avotähtäiminen malli. Kirjassa muut ampuvat jo modernimmalla kiikaritähtämellä varustetulla versiolla jota oli tuolloin jo tarjolla, mutta joka ei Häyhän makuun ollut. Eikä hän tietysti kiikaria mihinkään tarvinnutkaan.

Harvoin mikään yksityiskohta mangassa on saanut itseäni niin suuren riemun valtaan kuin luutnantti Juutilaisen esittely Valkoisessa Noidassa. Hän on toki tärkeä hahmo sekä Häyhän legendassa mutta ehkä yksi tärkeimmistä koko Suomen sotahistoriassa. (Tosin tässä voi olla myös ainoa bongaamani virhe. Mielestäni Juutilainen oli jo tässä vaiheessa ylennetty kapteeniksi.)
Kyseessä on tietysti Marokon Kauhu eli Aarne Edvard Juutilainen. Hän todellakin oli ollut muukalaislegioonassa sen viisi vuotta jolla saadaan Ranskan kansalaisuus ja kunniamerkki.
(Jos joku ei tiedä, muukalaislegioona oli aikoinaan yksi maailman rankimmista palkka-armeijoista joka oli sikäili erikoinen ettei sinne värväytymisessä kyselty henkilöllisyyttä jos ei sitä tahtonut kertoa. Jos pysyit hengissä sen 5 vuotta, sait Ranskan kansalaisuuden palkinnoksi. Paino sanalla jos. Sodankäynti kapinallisryhmittymiä vastaan muun muassa Saharan autiomaassa oli hullun hommaa jopa sodankäynnin mittapuulla. Juutilainen tosin elämänkerrassaan totesi ettei sota Saharassa ollut mitään Talvisodan olosuhteisiin nähden.)
Juutilainen sopi muukalaislegioonaan hyvin. Siviiliin hän ei kovin hyvin sopinutkaan. Talvisodassa hän oli juuri mangassa kuvatun kaltainen. Hän nauroi ja hihkui kannustaen joukkojaan aina etulinjassa. Sanotaan että oli pitkälle hänen ansiotaan että sanonta Kollaa Kestää piti todellakin paikkansa ja Suomen puolustus piti välirauhaan asti.

 Tämä teksti olisi saanut jäädä pois. Jos minun kaltaiseni historianipo ei löydä tätä enempää niilitettävää, tuskin sitä löytävät muutkaan.

Kollaan taistelut ovat Suomen sodankäynnin merkittävimpiä ja siellä koettiin Talvisodan Ihme puhtaimmillaan. Venäläisten määrällinen murskaylivoima ei hyödyttänyt heitä lainkaan. Eteläisiltä seuduilta kootut neuvostojoukot eivät osanneet hiihtää eivätkä toimia kylmässä. Talvisotatalvi oli yksi vuosisadan kylmimmistä ja jopa suomalaisilla oli välillä sen vuoksi vaikeuksia. Neuvotoliiton joukkojen vaikeudet olivat moninkertaiset eikä sodanjohto voinut ymmärtää, miksi heidän valtava armeijansa ei päässyt yhden pienen maa-alueen yli mitätöntä vihollisvaltiota valloittamaan?
Manga kertoo Kollaan taisteluiden viimeisistä hetkistä. Silloin Kollaalla kuoli noin 1300 suomalaista sotilasta ja arviolta 8000 neuvostoliittolaista.
Joka aiheesta kiinnostui enemmän, löytää kirjallisuutta runsain mitoin. Sotakirjallisuuden klassikko Kollaa Kestää on tietysti pakkoluettavaa, mutta sekä Juutilaisen että Häyhän elämänkertoja suosittelen myös. Kiinnostavia ihmisiä!

Muuten, Juutilaisen perhe on kunnostautunut mangan ja animen sivuilla ennenkin. Aarne Juutilaisen pikkuveli lentomestari Ilmari Juutilainen, Suomen menestynein hävittäjälentäjä on ollut esikuvana Strike Witches-sarjan suomalaiselle lentotyttö Eila Ilmatar Juutilaiselle.
Jos oli hurja isoveli, niin karu syrjä oli pikkuvelikin! Myös hänestä on kirjoitettu hyvä elämänkerta.

Mietin voinko laittaa tämän kuvan näkyviin, mutta koska oletan että Simo Häyhän elämä ja vaiheet kuuluvat yleissivistykseen, otin sen mukaan.
Sillä manga antaa täysin rehellisen kuvan tarkka-ampuja Simo Häyhästä. Ok, ei hän nainen ollut ja mielestäni hänen piirtämisensä tytöksi on ihan turha yksityiskohta. Juoni ei sitä kaipaa ja tuskin lukijatkaan olisivat kaivanneet.
Simo Häyhä oli hiljainen mies joka ei tehnyt itsestään numeroa. Hän oli erittäin kiusaantunut siitä, että sotapropaganda teki hänestä legendaa. Mutta sitä ei mikään kiistä että hän oli yksi koko Toisen Mailmansodan huomattavimpia tarkka-ampujia. Hänen uhriensa määrää ei voida selvittää, mutta määrän on arvioitu olevan kuudensadan ja kahdensadan välissä. Pieninkin luku tekisi hänestä yhden tehokkaimmista sotahistorian tuntemista tarkka-ampujista. Puna-armeija käytti hänestä nimitystä Valkoinen Kuolema.

Häyhän sotasaavutuksista tekee huikean erityisesti se, että hän ehti olla rintamalla vain kolme kuukautta ennen haavoittumistaan. Koska propagandakoneisto rakensi hänestä myyttistä hahmoa, hänellä saattoi olla tarkkailija mukanaan joka laski kaatuneet uhrit. Kovassa keskityksessä tämä tietysti oli mahdotonta ja silloin ei laskettu. Häyhän legenda kertoo, että joulunpyhien 1939 yhteissaldo oli kolmelta päivältä 51 varmasti kaatunutta vihollista.

Simo Häyhä oli talvisotimisen spesialisti. Olihan hän lumisissa oloissa varttunut ja ikänsä talvella metsästänyt. Hän tiesi kaikki keinot joita talvella ampuessa tarvittiin. Hän käytti mangassakin nähtyjä erityisen paksuja vaatteita jotka tasasivat pulssia ja hengitystä. Hän piti lunta suussaan jotta hengitys ei huuruaisi eikä käyttänyt kiikaritähtäintä, kuten jo yllä mainittiin. Avotähtäimellä tähtäinkuva on paljon nopeampi hahmottaa eikä se huurru hengitysilmasta koskaan. Pisin matka jolta Häyhän kerrotaan pudottaneen vihollisen tarkka-ampujan on 450 metriä. Hän oli hyvin kaukonäköinen.

Simo Häyhän sotaura jäi lyhyeksi. Hän sai maaliskuun alussa räjähtävän luodin kasvojensa alaosaan ja tuli tajuihinsa vasta maaliskuun puolivälissä rauhan jo tultua. Häneltä otettiin muualta päästä luuta leuan rakentamiseksi uudestaan ja hän jäi kuin jäikin henkiin.
Häyhä aneli pääsyä jatkosotaan perustellen että olisi vielä ollut hyödyksi, mutta Suomen valtio totesi hänen ja muidenkin sodassa haavoittuneiden antaneen jo kyllin suuren palan itsestään isänmaansa puolesta eikä suostunut.

Tämä lausahdus, mikäili on alkuperinen eikä suomentajan lisäämä, kertoo mielestäni että käsikirjoittaja on todella tuntenut suomalaiset joista tarinoi :)
Moni muu yksityiskohta löytyy kyllä vaikka Wikipediasta, mutta tähän vaaditaan jo syvällisempää tuttavuutta.

Valkoiseen Noitaan on tulossa vuoden vaihteen jälkeen jatko-osa. Se vähän hirvittää minua sillä Simo Häyhän elämässä ei sen ihmeempiä tapahtunut. Toivon todella että kirjoittajan tyylitaju pitää eikä hän lähde tärväämään hyvää tarinaa millään fantasialla.

Huh, tulipas pitkä jorina! Seuraavaksi alkaakin blogissa sitten joulukalenteri ja aihevalinnat ovat vähemmän raskaita.
Voin tunnustaa että tällä hetkellä on joulumieli kaukana. Kaikki on pimeätä, synkkää ja masentavaa. Mutta josko fiilis lähtisi nousuun kun kylliksi kuvailee jouluisia kuvia?