maanantai 31. elokuuta 2015

Kirsikoita!

Kirsikkapuuni yllätti minut totaalisesti tänä syksynä. Siinä on nimittäin satoa!

Varmaan kymmenen mahon vuoden jälkeen joku on siis onnistunut pölytyksessä ja siinä on jotakin muutakin nähtävää kuin kauniit kukat keväällä.

Olemme Satsuman kanssa yhtä hämillämme tapauksesta. Tietääkseni lähiseuduilla ei ole toista, pölyttävää kirsikkapuuta ja kevätkin oli hyönteisten kannalta huonoin mahdollinen.

Mutta niin siinä vain on kirsikoita! Pieniä, läpikuultavia, kauniita ja niin hirvittävän pahoja etteivät edes rastaat syö niitä.

Ne kasvavat hassulla tavalla kuka mihinkin suuntaan vartensa varassa sojottaen. Eivät sievinä pareina kuten perinteisemmät kirsikat. En tiedä yhtään mikä laji on kyseessä, puu oli täällä jo ennen meitä.

Yllättävä juttu yhtä kaikki. Osaisikohan joku tehdä likööriä noista marjoista?

Kuvat on otettu hyvin märkänä päivänä muutama päivä takaperin hetkenä, jolloin alkoi sataa ja yritimme Satsuman kanssa pysyttäytyä pienen puun alla kohtuullisen kuivina. Pitää yrittää jonakin kirkkaampana päivänä saada joku terävämpi kuva kirsikoista. Ovat niin söpöjä.

keskiviikko 26. elokuuta 2015

Uimaan sateessa

Nyt kun pääsin innostumaan vesileikeistä nukkejen kanssa, oli tarkoitus uittaa myös joku hartsinen. Valitettavasti intiaanikesän kauniit päivät loppuivat kesken. Mutta hyvältä näyttää myös harmaa Hiiri harmaana päivänä harmaassa järvessä.

Jälleen varoitus niille joita alaston muovi ahdistaa. Koko postaus on puhdasta nakuilua.

Minulla on pakkomielle pisaroihin kuten kaikki lukijat tietävät. Mutta harvoin niitä tarjoutuu kuvattavaksi näin suurina ja yllin kyllin. Eikä tarvinnut edes odottaa että veden pintaan muodostuisi renkaita, senkun kuvasi vain ja luotti että niitä on silti joka kuvassa. Katsokaa nyt tuotakin joka on Hiiren säären oikealla puolella! Harvoin tärppää käsivaralta noin onnistuneesti taltioitumaan putoamishetki.

Hiiri on kuin veistos harmaassa vedessä. Sääli että kuvaajan akuutti vesikauhu esti menemästä syvemmälle kuin mihin saappaanvarren mitalla pääsee.

Hiiri oli luonteva valinta vesileikkeihin, sillä se on saanut huonosti huomiota koko kesän aikana ja sitä jokatapauksessa odottaa huolto. Hiiren hipiälle sopii myös oikein hyvin tällainen niukkavaloinen kuvausympäristö joka tasoittaa vihertyvää nukkea.
Viisaampi tietysti kysyisi tarvitseeko uintikuviin jossa nukkea on muutenkin vaikea saada seisomaan valita nukke joka seisoo erityisen huonosti, mutta me sanomme että pöh. Haasteet pitävät skarppina.

Tykkään värittömistä kuvista, mutta en koskaan käytä mitään kuvankäsittelyjä. Niinpä sitä ilahtuu kovin kun onnistuu saamaan värittömän kuvan puhtaasti kuvauksellisin keinoin. Tämä voi olla yksi suosikkikuviani mitä ikinä olen Hiirestä ottanut. Eikä helpota yhtään hinkua saada lisää harmaata hartsia. Vaikka se vihertyisi kuinka.

Olin niin innoissani tapettiin katoavasta Hiirestä että unohdin tykkänään ottaa maisemakuvia. Tässä vaiheessa alkoi märkänä olla uimarin lisäksi kuvaaja ja kamera. Kädet olivat jo niin kohmeessa että pelkäsin kameran päätyvän veteen senkin. Jos poden ensi viikolla flunssaa, tiedätte mistä se on peräisin.

Osa kuvista jäi ehkä vähän turhankin tummiksi. Alkoi tulla tarve päästä pois vedestä, sekä järven että sateen suhteen sillä eihän kukaan nyt hellepäivän jälkeen mitään takkia kujeta mukanaan. Enää ei riittänyt inspiraatio säätönamikan rassaamiseen.

Serkkuni huvilan rannassa on jumalainen hiekkapohja. Nyt kun tuli todistettua että siellä pysyy nukke kohtalaisen hyvin pystyssä, pitää muistaa ottaa vesikuvia jatkossakin. Voi olla että tältä kesältä vesileikit olivat tässä.
Serkku-parka ei edes tiedä että luuhaan hänen rannassaan vähän joka päivä kuvailemassa. No, eipähän tarvitse pelätä autioille mökeille iskeviä murtomiehiä.

maanantai 24. elokuuta 2015

Karviaisia ja lutraamista

Minulla on ollut maalla hämmästyttävän paljon luppoaikaa. Vieläpä sukulaisetonta luppoaikaa ja olen saanut leikkiä nukeillani kaikessa rauhassa. Olen yrittänyt käyttää tarkasti kesän viimeiset aurinkoiset päivät.

Väitin joskus että Hednarilla on karviaisen väriset silmät. Näistä kuvista voi kukin vetää johtopäätöksensä siitä, olinko oikeassa?

Karviaiset kärsivät veden puutteesta ja ovat kitukasvuisia ja happamia. Mutta vitsit miten kauniita kun aurinko paistaa niiden läpi!

Mtalanlämmin valo ja nuo marjat tekevät näihin kuviin jotakin Ranskan viinialueiden tunnelmaa. Toscanan auringon alla ja niin edelleen...

En ole koskaan ollut ihastunut karviaiseen ruokamarjana, mutta sen esteettiset arvot osoittautuivat paljon paremmiksi kuin olisin osannut aavistaakkaan.

Pidän myös siitä, miten tietyissä kuvissa Hednarin hailakanpunaiset silmät taittavat ruskeaan. Kuvittelin että joudun vaihtamaan pojalle silmäsirut, mutta voi olla että noihin sittenkin tottuu.
Toisaalta näissä kuvissa peruukkikin näyttää väärän väriseltä ja Hednar olisi söpö tuollaisessa pähkinänruskeassa peruukissa ruskein silmin.

Tässä hiukan totuudenmukaisempi kuva Hednarin väreistä.

Mitähän sitä tekisi? Mahtaisiko vesi olla lämmintä?

Ei oikeastaan hassumpaa....
Alisan kahlailukuvien innoittamana oli pakko saada Hednaristakin samanlaisia.

Tasapainoilua, muutama kiireessä räpsäisty kuva ja MULSK!

Niinhän siinä sitten kävi...

Pullip Suomen foorumilla on ollut puhetta aiheesta nukke ja vesi. Korostin jo sinne, miten tyhmää on päästää nuken pään sisään vettä. Sitä on nimittän vaikea saada sieltä pois. Vesi voi saada Erikeeper-tyyppisillä vesiliukoisilla liimoilla liimatut peruukit ja ripset irtoamaan ja pahimmillaan veden mukanaan tuoma stöffä homehtuu pään sisään.
Stock-meikki kestää veden mutta kustomitöiden kesto on tapauskohtaista. Kasvot kannattaa kuivata nenäliinaan tai talouspaperiin taputellen, ei hangaten.

Itse keho sietää vettä mutta kannattaa kuivata pyyhkeeseen kunnolla ja antaa nuken olla hetki auringossa tai lämpimässä autossa kuivahtamassa. Kastuneet vaatteet pitää riisua heti ja kuivattaa erillään. Teoriassa on myös mahdollista että kastunut peruukkipohja päästäisi väriä.

Hengissä selvittiin eikä mikään värjännyt tai valunut.

lauantai 22. elokuuta 2015

Auringonlaskussa kylpien

Kuuman päivän lauhkea ilta, täysin tuuleton. Järvi aivan vaiti ja hiljalleen mailleen painuva aurinko. Niin rauhallista. Niin kaunista.

Pieni varoitus jos lukijoissa on niin herkkiä henkilöitä että puolipukeisuus saattaa kiusata. Seuraa maltillisissa määrissä paljasta pintaa.

Rantavesi on lämmintä!

Mutta aurinko alkaa painua mailleen. Kohta tulevat viileys ja hyttyset sen mukana.

Aurinko kun päätti retken, siskoistaan jäi jälkeen hetken, päivänsäde viimeinen...



Aurinko ansaitsee palvontansa.

Rikkeetöntä. Lomalainen ypöyksin paratiisissaan.

Auringonvalosensuuria. Nyt alkaa tulla kylmä ja pitää lähteä laittamaan paita päälle.

maanantai 17. elokuuta 2015

Edie shetlanninponien erikoisnäyttelyssä

Shetlanninponien kansainvälinen erikoisnäyttely järjestetään kahden vuoden välein kussakin jäsenmaassa. Vuoro sattuu kullekin maalle harvemmin kuin 15 vuoden välein. Kun vuoro sitten saapui Suomeen, oli mukaan päästävä.
(Varoituksena paljon kuvia ja pääosa ihan muuta kuin nukkekuvia. Jos pikkuponit eivät kiinnosta, hyppää yli)

Tapahtuma järjestettiin Ypäjällä, Suomen hevosharrastajien pyhällä maalla jonka fasiliteetit riittävät isommankin ihmis- ja ponijoukon majoittamiseen ja jonka perinteinen derbykenttä tarjoaa kyllin laadukkaan nurmialustan.

Valmisteluja oli tehty koko alkuvuosi. Poneja oli treenattu, huollettu ja hoidettu. Matkaan lähti loppujen lopuksi suunnitellun kolmen ponin sijaan vain kaksi ponia, kolme ihmistä, yksi koira ja Edie. Sekä tavaraa, leiriytymisvälineitä ja heinää lattiasta kattoon.
Kuvassa taustalla kummitushevosena Myrsky joka matkusti alkumatkan kyydissämme matkallaan laitumeen lomailemaan. Myrskyn vasemmalla puolen pilkottaa Kaisan kuono. Candystä ei näy väliseinän yli vilaustakaan.

Camp Candy Hevosopiston maastoestekentällä. Tässä me yövyimme koko viikonlopun ajan. Päivällä aurinko porotti ja öisin oli niin kylmä että ei mitään tolkkua. Aamuisin aurinkovoide oli niin kohmeessa ettei se tullut ulos pullosta. Jatkuvasti paleli mutta silti tuli palamisia. Keli olisi voinut olla parempikin mutta toki myös huonompi!

Poneja riitti. Tosin enemmänkin olisi voinut olla. Kirkas auringonpaiste teki kuvista jyrkkävarjoisia ja kuvaamisesta turhauttavaa. Mutta muutama turistikuva reissusta saatiin.
Tässä mustien kolmevuotiaiden tammojen arvostelua.

Hiirakko vuosikas. Taustalla lisää mustia. Niitä oli näyttelyssä enemmän kuin muita värejä yhteensä.

Hollantilaisia roskisponeja.

Järjestysohjeita pitää noudattaa jotta paikat säilyvät siisteinä! Edie pukeutuneena klassisen konservatiiviseen näytteilleasettajan asuun joka on mukaelma ratsastajan kilpailuasusta. Brittiponit saa toki esittää myös tweedasussa.

Poniparivaljakkoa palkitaan. Tuomarit olivat kaikki pukeutuneet kesänäyttelyn tyyliin sopivasti tyylikkäästi mutta rennosti. Hulmuavat helmat olivat joillekin poneille jännä kokemus.

Kaisa sijoittui junioriohjastajien helpossa valjakkoluokassa kolmanneksi moitteettomalla suorituksella. Koska alle 16-vuotiailla kuljettajilla täytyi olla aikuinen kärryillä, jouduin minäkin osallistumaan.

 Edie seuraa täysikasvuisten tammojen arvostelua derbykatsomosta.

Edie ja Kaisa autossa rentoutumassa.

Hevosille törmäysturvallista ympäristötaidetta Hevosopiston malliin? Näitä farkkukukkaruukkuja oli alueella useampiakin. Hassuja.

Sunnuntaina jouduimme sitten Candyn kanssa tosipaikan eteen. Normaalisti täysin pystyynkuollut Candy ilmoitti että pitkä matkustelu ja leiriolosuhteet sopivat sille kuin nakutettu ja oli vireämpi kuin ikinä eläessään. Pelkäsin joka hetki että upouusi verhonyöristä punottu näyttelyriimu ei kestä.
Liikkeet ovat aina olleet Candyn heikko kohta. Lisäksi se on normaalityyppinen mutta kooltaan mini eikä Suomessa ole erikseen sarjoja näille puolivälin poneille. Emme siis odottaneet mitään kummempia.

Mutta Candypä yllätti! Neljäs sija kolmen huipputyyppisen ponin takana ja kultamitali! Vain neljä ensimmäistä palkittiin kullalla, kaksi seuraavaa luokassa hopealla ja viimeinen pronssilla. Olin aika järkyttynyt.

Kultamitalilaatuinen mini! En ihan äkkiseltään olisi uskonut. Eteenkin kun Candyn turkkikin on mitä on.

Kaisa saavutti todella häikäisevän korkealuokkaisessa aikuisten värillisten täysikokoisten tammojen luokassa neljännen sijan ja hopeaa. Kuva Candystä ja Kaisasta rinnatusten valottaa hieman minin ja standardin kokoeroa. Pitää muistaa että Candy on iso mini ja Kaisa pieni standardi.

Lehmähandleri Edie.

Tämä muovilehmä oli alueen "taideteoksista" kummallisin. Sillä on nimittäin yllään enemmän kuin 300 euron edestä virheettömiä, uusia varusteita! Siellä ne lojuvat muovisen lehmän yllä keskellä ei mitään. Joko kyseessä on joku rehellisyyskoe tai sitten sikäläinen porukka on harvinaisen luottavaista?

Upouusi pesuharja valmiina seuraavaa näyttelyä varten. Ostosmahdollisuudet olivat valitettavasti vaatimattomat, mutta hyvähän se vaan oli että rahaa säästyy.

Loimijokilaakson maisema on niin kaunis! Tasainen, viljava ja jotenkin rauhoittava katsella.

Tämä punatiilinen navetta on itse asiassa Hämeen linna! Missioni kuvata Blythet jokaisen Suomen linnan kanssa otti taas yhden askeleen eteenpäin. Nyt puuttuu enää kaksi.

Bonuksena kysymys blogin lukijoille: Tietääkö joku mitä tapahtui Johannekselle?

Alus nimeltä Johannes oli ennen Jyväskylän satamassa moitteettoman näköisessä kunnossa. Sitten se hävisi ja ilmestyi Arvjan satamaan aika karussa jamassa ruostetta itkien. Onko se uponnut välissä, onko siellä ollut tulipalo vai onko sitä alettu entisöidä ja työ on jäänyt kesken? Olemme ihmetelleet sitä aina ohi ajaessamme ja nyt piti pysähtyä katsomaan lähempää.

Johannes lähempää. Se voisi olla kesken jääneen kunnostusprojektin näköinen, mutta ruoste itkee sen kyljillä aika totaalisen näköisesti. Lisäksi vaikuttaa että se lepää pohjassa kiinni. Mutta irrotetut valot ja muu kyllä kertoisi että joku projektivaihe tässä nyt on meneillään. Toivotaan että Johannes palaa vielä entisessä loistossaan vesille!

Toinen bonuskuva: Sitä aina on huono omatunto kun lähtee johonkin ja jättää loput elukkansa "heitteille".

Näettehän miten hirvittävän kärsivältä nämäkin veljekset sunnuntai-iltana näyttivät...